torstai 20. heinäkuuta 2017

Masennus ja minä

Hei! Tälläkertaa ajattelin kirjottaa tänne blogiini vähän omasta elämästäni. Koska en halunnut kirjoitella tähän vaan itsestäni, päätin yhdistää postaukseen itse ottamiani nukkekuvia, joiden aiheena on masennus/ahdistus. Nukkena näissä kuvissa on Sour (Pullip Souseiseki). Syy miksi valitsin hänet on se, että monet on sanoneet, että tämä nukke muistuttaa minua kasvoista/ulkonäöltä, joten se tuntui sopivalta.


Minä olen siis masentunut. En aio kertoa syitä masennukseeni, koska ne ovat liian henkilökohtaisia, mutta aion vähän kertoa siitä mistä tajusin, että olen masentunut ja siitä millä tavalla masennus vaikuttaa mun elämään. Voin kuitenkin sanoa, että masennus ei johdu yhdestä asiasta, vaan se on monien sattumien summa.

En tiedä millon mun masennus alunperin alkoi, mutta se saattoi oireilla jo teininä. En kuitenkaan silloin sitä tajunnut, koska ajattelin että tälläiset tunteet ja asiat kuuluvat teini-ikään. Kun muutin kotoa pois omilleni ensimmäistä kertaa 2014 Kokkolaan, minulla alkoi työt ABC:llä ja kävin siellä 5 kertaa viikossa. Huomasin, että aina kun oli aika mennä töihin olin todella stressaantunut ja väsynyt. Ensimmäisinä työ viikkoina en saanut syötyä mitään ja tunsin jatkuvaa pahaa oloa, jopa leivän haju oksetti minua aamuisin. Töiden jälkeen olin aina todella väsynyt ja en jaksanut tehdä mitään. Kun minulla oli työsopimusta jäljellä enää yksi päivä olin jo ihan loppu. 


Oli viikonloppu ja minä ja mun kaverit pelattiin tietokoneella ja juteltiin Skypessä toisillemme. Kaikki oli tosi kireinä ja minulle tuli riitaa kaverideni kanssa. Lähdin kesken puhelun pois ja olin todella vihainen, teki mieli rikkoa paikkoja, teki mieli huutaa.. Päädyin kuitenkin viiltelemään itseäni, koska en tiennyt muuta tietä purkaa tätä asiaa ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun viiltelin. Koska olin todella vihainen viiltelin itseäni kovemmin kuin muina kertoina ja tein todella pahaa jälkeä. Säikähdin itse itseäni ja sitä mitä tein itselleni. Viilsin oman nilkkani niin pahasti ja syvälle etten pystynyt kävellä normaalisti. Tässä vaiheessa tajusin, että nyt ei ole kaikki hyvin. En nukkunut sinä yönä ollenkaan, olin paniikissa, shokissa ja tunsin aika kovaa kipua haavani takia.


Sinä aamuna tein todella hyvän valinnan elämässäni - pyysin apua. Laitoin tekstiviestiä siskolleni: "Sisko auta mua, satutin itseäni niin etten voi kävellä kunnolla, en uskalla puhua tästä kenellekkään muulle, voitko kertoa mun vanhemmilleni?". Sisko sitten auttoi minua, kertoi tästä vanhemmilleni, koska itse en pystynyt. Kävin lääkärissä jossa haavani korjattiin. Minulle tehtiin masennusseula jonka mukaan olin masentunut. Lisäksi varattiin aika psykiatrille, mutta koska silloinen psykiatri oli lopettamassa jouduin odottaa puoli vuotta omaa aikaani.


 Puoli vuotta kului, kerroin masennuksestani muutamille läheisille ystävilleni ja sain tukea perheeltäni sekä ystäviltä. Taistelin silti masennukseni kanssa ilman ammattiapua koko puoli vuotta. Kun viimein pääsin psykiatrille, tehtiin uudestaan masennusseula, tälläkertaa masennukseni oli muuttunut vakavaksi masennukseksi. Sain kuitenkin onneksi tämän hoito kontaktin, ja kävin siellä 3kk ajan. Siitä oli apua ja psykiatrini oli todella mukava. Joskus kuitenkin mietin, että olisinko nyt terve, jos olisin saanut hoitoa nopeammin?..


 Myöhemmin 2015 muutin Kokkolasta Joensuuhun poikaystäväni kanssa ja kaikki näytti tosi valoisalle - minulla oli alkamassa uusi alku elämälleni. Olin tosi onnellinen parisuhteestani ja kaupungista johon päätin muuttaa ja tunsin niinkuin masennuskin olisi poissa. 


Vuonna 2016 hain opiskelupaikkaa ja kävin pääsykokeissa, mutta en päässyt opiskelemaan. Pääsykokeet menivät omasta mielestäni huonosti. Niissä oli haastattelu osia jotka tuntui siltä, niinkuin olisin ollut eri ihminen. En tunnistanut itseäni, olin ujo, olin todella pelokas ja jännitin - en osannut rentoutua ja olla sellainen kuin yleensä olen jännityksestä huolimatta. Tämä herätti mielessäni paljon synkkiä tunteita. Ajattelin että vanhempani, perheeni, ystäväni - kaikki oli pettyneitä minuun, olin myös todella pettynyt itseeni. 


Heinäkuussa masennukseni paheni ja kaikki tuntui synkältä, halusin kuolla. Tuntui niinkuin huomista ei olisi. Meinasin taas viillellä, mutta poikaystäväni ansiosta en tehnyt niin vaan hain apua ja sain sitä. En kuitenkaan saanut pysyvää kontaktia mutta sain sellaisen kontaktin että tunsin oloni paranevan ja tämä kontakti on edelleen käytettävissäni jos siltä tuntuu.


 Millä tavoin masennus esiintyy elämässäni? Millainen masennus on? 
Kaikista vaikeimpina aikoina ajattelin usein itsemurhaa. Pahin vuosi jolloin ajattelin sitä eniten oli 2014. En halunnut elää ollenkaan, ajattelin kuolemaa hyvänä asiana ja pohdin tapoja kuinka voisin toteuttaa sen. En koskaan kuitenkaan yrittänyt itsemurhaa. Olen onnellinen, että olen elossa.

Nykyään minulla masennus esiintyy paljon väsymyksenä. Minun on vaikeaa nukahtaa ja aamuisin taas herääminen on vaikeaa. Joskus tuntuu, ettei mikään unimäärä riitä minulle vaan olen aina väsynyt - väsymykseni tuntuu joskus siis täysin loputtomalta, sama miten paljon nukkuisin. Väsymys on ollut läsnä masennuksessani aina. Masennus estää minua joskus myös tekemästä normaaleita arkiaskareita. Joskus siis esim suihkussa käyminen on todella vaikeaa.


 Masennuksen tultua pahemmaksi, huomasin, että aloin syödä enemmän kuin tarvitsisi. Söin myös paljon herkkuja ja lihosin sen takia. Makean syöminen paransi kuitenkin oloani ja siksi tein sitä. Nykyään syömiseni on kuitenkin enemmän kontrollissa, enkä syö niin paljon karkkia kuin ennen.


 Yliajattelu ja yksinäisyys ovat myös esillä masennuksessani - tuntuu niinkuin en omistaisi yhtään kaveria tai ettei kukaan pidä minusta. Riittämättömyyden tunne on joinakin päivinä myös todella yleistä - tunnen itseni rumaksi, läskiksi, hirveäksi ihmiseksi ja tuntuu etten riitä kenellekkään, en ole hyvä missään. Myös ahdistuminen ja stressaantuminen on tavallista.


Mulle masennuksessa yksi vaikeimmista asioista on ollut se mitä muut ihmiset ajattelee - ei siis se, että masennus olisi tabu vaan pelkään sitä, että ihmiset ajattelee minun olevan vaan laiska tai "yhteiskunnan taakka", koska en ole työkykyinen.

 Minua ahdistaa aina, kun joku kysyy "Sini mitä sää teet nykyään", koska yleensä vastaukseni on vain "en mitään", koska en halua jokaiselle alkaa selittää että olen masentunut. En siis missään tapauksessa häpeä masennustani, mutta en siltikään halua jokaiselle siitä kertoa aina kun tätä minulta kysytään. Tunnen siis paljon syyllisyyttäm siitä, etten ole töissä/"yhteiskuntakelvollinen". Haluaisin tuoda kuitenkin yhteiskuntaan jotain, mitä muut ihmiset tuo, muttei tämä syyllisyyden tunne kuitenkaan auta mitään eikä poista sitä faktaa etten siltikään voi tehdä töitä niinkuin normaali ihminen. Tunnen silti aika ajoin olevani ongelma muille.


 Kaikesta tästä huolimatta kuitenkin tunnen, että mulla menee nykyään paremmin vaikka olenkin vielä palasina. Olen keskeneräinen ihminen, mutta yritän kuitenkin koota itseäni kasaan omaa tahtiani. Haluan tällä postauksella sanoa niille, joilla on myös vaikeaa, että se on ihan ok ja että te ette todellakaan ole yksin. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja tiedän että se ei ole todellakaan helppoa, mutta siitä voi selvitä, vaikka se viekin aikaa. 

Itseni positiivisena ja toivekkaana pitää perheeni, poikaystäväni, ystäväni ja kaikki läheisten tuki. Myös harrastukset ovat olleet erittäin tärkeitä masennuksesta selviämisessä. Nukkeharrastus ja siihen yhdistettynä valokuvaus on päällimmäisinä sellainen harrastus, joka tuo mulle todella paljon iloa ja valoa arkeeni. Olen siis saanut tästäkin harrastuksesta ihan mielettömästi voimaa ja jaksamista. Minun nukkeni ovat siis minulle aivan mielettömän tärkeitä, vaikka sitä ei kaikki tämän harrastuksen ulkopuolella välttämättä ymmärräkkään. Ne ovat yksi asia joka auttaa mua jaksamaan. ♥

Kiitos kun katsoitte ja luitte! Voimia kaikille muillekkin jotka potevat masennusta tai muita mielenterveysongelmia, te olette vahvoja - me selvitään tästä yhdessä! ♥

Ps. En halua, että kukaan kohtelisi minua erillä tavalla tästä huolimatta. Kohdelkaa minua siis aina niinkuin ennenkin olette kohdelleet.

6 kommenttia:

  1. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että vaikka toipuminen on hidasta ja vie vuosia, on ns. "yhteiskuntakelpoisuus" saavutettavissa oleva haave. Ja vaikka olisikin vain kotona, mukavista asioista on lupa nauttia, ja on myös oikeus tuntea huojennusta siitä, ettei tarvitse jaksaa opiskella/tehdä töitä.
    Toivotan sulle kaikkea hyvää arkeen, kaikkea sellaista pientä, mistä ihminen ilahtuu. :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aww voi kiitos. ♥ Tosi ihana kommentti, sait mut tosi hyvälle tuulelle. :)

      Poista
  2. Todella rohkeaa kertoa! Tiedän itse että on todella suuri tabu puhua mielenterveyshäiriöistä ja se minusta on todella harmi. Tämä tekee vain sen että he ketkä voivat huonosti, luulevat että jotain on vikana. Mutta näin ei ole - ei ole sinun vika että masennus tuli ja se on todella ihan OK ottaa päivä kerrallaan ja tehdä vain se mitä jaksaa ja haluaa. Toivotan sinulle hyvää jatkoa ja anna tämän ottaa oman ajan. Iloitse niistä pienistä jutuista, askel kerrallaan.

    VastaaPoista
  3. Rohkeaa puhua vaikeista aiheista, varsinkin kun ne ovat henkilökohtaisia. Sinulla on paljon nuoria lukijoita, joilla on varmasti vastaavia kokemuksia. Masennus on nykyään hyvin yleistä, ihmisiltä vaaditaan paljon ja jaksaminen on lujilla tosi monilla. Masentuneesta voi tuntua, että on yksin asian kanssa, mutta niin ei todellakaan ole.

    Pitää myös muistaa - ja ihan muistuttaa itseään tarvittaessa - että meillä on juuri sitä varten yhteiskunnan tukia olemassa, että sitä tarvitsevilla on mahdollisuus saada apua. Minua maksan oikein mielelläni veroja siihen tarkoitukseen, että niitä autetaan ja tuetaan, jotka sitä tarvitsevat! Ns. sossupummit ja tietyn sortin laiskurit, jotka hyötyvät tuista ja vieläpä kehuskelevat sillä, ovat ihan eri porukkaa.

    Sinut monta kertaa tavanneena voin vahvistaa mahdollisille sivusta lukijoille, että tämän kirjoittaja on ihastuttava nuori nainen; ystävällinen ja reilu kaveri, näppärä ja kekseliäs, aktiivinen toimija ja luova keksimään kaikenlaista, oikein mukavaa seuraa. Ja todellakin kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. :) Ne ovat niitä masennusajatuksia, jotka pistävät kuvittelemaan muuta. Sellaisille ajatuksille ei pidä antaa valtaa.

    Toivotan jaksamista, kuin myös iloa ja inspiraatiota elämään. :) Muista, että nyt kun on sellainen vaihe, ettet ole töissä tai muuten kiireinen, se on erinomainen aika kaikkeen kiinnostavaan ja luovaan harrastamiseen. Ja sellaista ei välttämättä elämässä myöhemmin kovin usein tulekaan, ainakaan ruuhkavuosien aikaan, että saisi nauttia vain olemisesta ja kivojen asioiden tekemisestä. Sinulla on siihen nyt hyvä mahdollisuus, joten jos vain saat itseäsi inspiroitua esim. näiden ihanien nukkejen kautta, se varmasti myös toimii osaltaan masennusta lievittävänä ja hyvänä syynä herätä uuteen aamuun! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kovasti, tosi ihana kommentti. ♥ Samaa voin sanoa sinulle, että olet kyllä tosi mukava ihminen kun oon sutkin muutamia kertoja tavannut. ^^ Mukavaa, että sunlainen ihminen on kans mukana tässä harrastuksessa.

      Nukkeilu on kyllä joskus oikeasti yksi syy, miksi jaksan nousta uuteen aamuun eli tämäkin harrastus on mulle vähän niinkuin terapiaa. :)

      Poista

Kiitos kaikista kommenteista! :) Kun kommentoit olisi kiva kuulla, jos haluaisit nähdä jostain tietystä nukesta kuvia. Jos keksit myös jotain parannettavaa kuvissani/teoksissani kerro ihmeessä. Rakentava palaute on aina tervetullutta!

Ennenkuin kysyt jotain luethan UKK alueen, jos olen jo aiemmin vastannut kysymykseesi: https://sininnukkeblog.blogspot.fi/p/ukk.html